maanantai 15. joulukuuta 2014

Väkisinhiihtoa

Meillä päin ei ole keinolumilatuja tai hiihtoputkea, joten alkutalvi ei ole ollut hiihtoharrastukselleni suosiollinen. Periaatteestakaan en lähde ajamaan kymmeniä kilometrejä autolla hiihtämään päästäkseni. Edellinen hiihtokausi jäikin minulta lauhan talven vuoksi lähes kokonaan väliin.

Viime viikonloppuna minulle tuli mahdollisuus päästä suksille keinolumiladulla. Metsään oli lumetettu vajaan puolen kilometrin mittainen ura, jonka reunoissa on perinteinen latu molemmin puolin ja vapaan tyylin ura niiden välissä. Edes takaisin hiihtäen reitti on siis noin kilometrin mittainen.

Tein suksille pikaisen voitelun ja lähdin liikkeelle. Mielenkiintoni alkoi kuitenkin hiipua jo viiden kilometrin kohdalla, kun muistin jo ulkoa jäiseksi kiillottuneen latu-uran jokaisen roskankin sijainnin. Toinen vitonen olikin sitten jo yhtä lopun odottelua. Olin nimittäin päättänyt hiihtää vähintään kymmenen kilometriä, kun kerran suksilla olen.

Hiihtosuoritukseni sisälsi liikunnan iloa yhtä paljon kuin kouluvuosieni liikuntatunnit, eli ei juuri lainkaan. Se oli juuri sitä väkisinhiihtoa, joksi entinen työkaverini kaikkea maastohiihtoa kutsuu. Hän kun viettää aikansa mieluummin laskettelurinteessä.

Eniten ehkä ihmetytti, kuinka runsaslukuinen hiihtäjäjoukko jaksoi tuota laduntynkää kiertää. Puheista päätellen olivat kiertäneet sitä ennenkin, koska kilometrejä heillä oli tänä talvena takana jo satoja.

Harva liikuntamuoto on yhtä monipuolista ja virkistävää kuin kunnon metsäladuilla hiihto, puhumattakaan hankikannoilla sujuttelusta. Parhaimmillaan olen itsekin hiihtänyt yli tuhat kilometriä talvessa. Mutta tällaiseen yhden ja saman ladunpätkän edes taas hinkkaamiseen minusta ei näytä olevan. Mieluummin lähden pyörälenkille tai vaikka sauvakävelylle.


Sinua saattaa kiinnostaa myös:
Hankikannoilla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti