perjantai 19. joulukuuta 2014

Jätkänkynttilöitä

Muutaman välivuoden jälkeen olen taas tehnyt puhdetöinä jätkänkynttilöitä. Oikeaoppinen jätkänkynttilä lienee tehty kelohongasta, mutta itse teen niitä pystyynkuivaneista kuusista, jotka ovat omiaan pihatulen raaka-aineiksi.

Pääasiassa teen yksinkertaisinta ns. ristiinsahattua mallia. Kokemukseni mukaan tähän tarkoitukseen optimaalinen pölli on läpimitaltaan n. 20 cm, paksummasta jää helposti ulkokehä palamatta ja ohuemman reunat palavat liian helposti puhki. Paloaikaa voi toki halutessaan pidentää lisäämällä kynttilän keskelle syntyvään "pesään" klapeja.

Jotkut sahaavat halkiot vain pöllin keskelle, eli pöllin yläpää jää alapään tavoin ehjäksi. Tämä rakenne auttaa kynttilää pysymään koossa ja palamaan näin pidempään. Moottorisahan kanssa on tätä versiota tehdessä oltava tavallistakin tarkempi, koska sahaamaan joudutaan myös laipan kärkiosalla.

Olen joskus kokeillut myös ns. reikämallista jätkänkynttilää, joka itse asiassa näyttää palaessaan enemmän kynttilältä, kun liekki palaa pöllin päässä. Siinä pöllin keskelle on porattu reilun tuuman läpimitaltaan oleva reikä. Tähän porataan alareunasta viistoon toinen, ns. sytytysreikä, josta tuli saa myös puuhun syntyvään hormiin ilmaa. Tällainen reikämallinen jätkänkynttilä ei valaise niin paljoa kuin ristiinsahattu, mutta sen paloaika on vastaavasti pidempi.

Jätkänkynttilää poltettaessa on oltava varovainen kuten avotulen kanssa yleensäkin. On huomoitava alusta jolla jätkänkynttilää polttaa, sekä etäisyys palaviin rakenteisiin. Tuulisella säällä kipinät saattavat kulkeutua kauaskin. Jätkänkynttilää ei muutenkaan ehkä kannata polttaa pihan paraatipaikalla, koska polttopaikalle jää luonnollisesti tuhkaa ja hiiliä.

Luminen vuodenaika on toki hyvä lähtökohta jätkänkynttilän turvalliselle polttamiselle. Mutta ennen kaikkea se antaa tunnelmaa vuodenvaihteen pimeään juhlakauteen.

Alla video jätkänkynttilän poltosta eri sytytystavoilla:



maanantai 15. joulukuuta 2014

Väkisinhiihtoa

Meillä päin ei ole keinolumilatuja tai hiihtoputkea, joten alkutalvi ei ole ollut hiihtoharrastukselleni suosiollinen. Periaatteestakaan en lähde ajamaan kymmeniä kilometrejä autolla hiihtämään päästäkseni. Edellinen hiihtokausi jäikin minulta lauhan talven vuoksi lähes kokonaan väliin.

Viime viikonloppuna minulle tuli mahdollisuus päästä suksille keinolumiladulla. Metsään oli lumetettu vajaan puolen kilometrin mittainen ura, jonka reunoissa on perinteinen latu molemmin puolin ja vapaan tyylin ura niiden välissä. Edes takaisin hiihtäen reitti on siis noin kilometrin mittainen.

Tein suksille pikaisen voitelun ja lähdin liikkeelle. Mielenkiintoni alkoi kuitenkin hiipua jo viiden kilometrin kohdalla, kun muistin jo ulkoa jäiseksi kiillottuneen latu-uran jokaisen roskankin sijainnin. Toinen vitonen olikin sitten jo yhtä lopun odottelua. Olin nimittäin päättänyt hiihtää vähintään kymmenen kilometriä, kun kerran suksilla olen.

Hiihtosuoritukseni sisälsi liikunnan iloa yhtä paljon kuin kouluvuosieni liikuntatunnit, eli ei juuri lainkaan. Se oli juuri sitä väkisinhiihtoa, joksi entinen työkaverini kaikkea maastohiihtoa kutsuu. Hän kun viettää aikansa mieluummin laskettelurinteessä.

Eniten ehkä ihmetytti, kuinka runsaslukuinen hiihtäjäjoukko jaksoi tuota laduntynkää kiertää. Puheista päätellen olivat kiertäneet sitä ennenkin, koska kilometrejä heillä oli tänä talvena takana jo satoja.

Harva liikuntamuoto on yhtä monipuolista ja virkistävää kuin kunnon metsäladuilla hiihto, puhumattakaan hankikannoilla sujuttelusta. Parhaimmillaan olen itsekin hiihtänyt yli tuhat kilometriä talvessa. Mutta tällaiseen yhden ja saman ladunpätkän edes taas hinkkaamiseen minusta ei näytä olevan. Mieluummin lähden pyörälenkille tai vaikka sauvakävelylle.


Sinua saattaa kiinnostaa myös:
Hankikannoilla