tiistai 25. marraskuuta 2014

Kymppitonnin pyöräilykausi

Hurahdettuani maantiepyöräilyyn on pyörän mittariin kertyvä kilometrisaldo kasvanut vuosi vuodelta. Kuluneelle kaudelle asetin itselleni tavoitteeksi ajaa pyörällä 10 000 km. Vaikka näitä ”kymppikerholaisia” on aktiiviharrastajissa paljon, tuntui tuo tavoite itselleni varsin haastavalta.

Normaalivuonna ajokilometrieni jakauma muistuttaa Gaussin kellokäyrää heinäkuun ollessa paras ajokuukausi. Historiadataan pohjautuen laadinkin itselleni suunnitelman, jota vasten toteumaa olisi helppo seurata. Suunnitelman mukaan 10 000 km:n tavoite saavutettaisiin maantiekauden loppuun mennessä, eli lokakuun loppupuolella.

Leuto talvi mahdollisti pyöräilykaudelle aikaisen alun. Vuoden ensimmäinen maantielenkki ajettiin poikkeuksellisesti jo helmikuun puolella. Tavaksi tulleen Pirkan pyöräilyn lisäksi treenimotivaatiota toi kesäkuun puolivälissä ajettava Vätternrundan, johon osallistuin ensimmäistä kertaa.

Pysyin tavoitteen mukaisissa ajomäärissä aina elokuun lopulle asti, jolloin ajauduin ylirasitustilaan. Ajaminen jäi useammaksi viikoksi ja tuumin, etten lähde tavoittelemaan ennätyskilometrejä terveyteni kustannuksella.

Kun ylirasituksen takaa alkoi löytyä pikemminkin psyykkisiä kuin fyysisiä tekijöitä, uskaltauduin jälleen pyörän selkään. Pyörällä ajaminenhan se minulle parasta terapiaa on. Ajomäärissä olin kuitenkin noin kuukauden tavoitetasostani jäljessä, mikä tarkoitti vääjäämättömästi sitä, että maantiekausi loppuisi ennen tavoitteen saavuttamista.

Niinpä hommasin syksyllä uuden cyclocross-pyörän, jolla sain jatkettua pyöräilykauttani. Lenkkien pituudet toki lyhenivät, mutta ajamiseen tuli uutta vaihtelua, kun hiekkateillekin uskaltautui muutoinkin kuin pakon edessä. Lähiseudunkin maisemista löytyi taas ihan uusia pyöräilyreittejä.

Cyclocrossarin mittariin ehti kertyä tuhatkunta kilometriä, ennen kuin kauden kokonaissaldo pyörähti yli kymppitonnin marraskuun viimeisellä viikolla. Välillä jo tavoittamattomiin karanneelta tuntunut tavoite oli kuin olikin saavutettu.


perjantai 14. marraskuuta 2014

Psykofyysistä tasapainoilua

Kirjoitin aiemmin ajautuneeni ylirasitustilaan. Syyksi epäillyn yksittäisen yliraskaan suorituksen aiheuttaman oireilun pitäisi mennä ohi suhteellisen nopeasti, mutta omalla kohdallani mm. sydämentykytys ja öinen hengenahdistus eivät helpottaneet kuukaudessa tai kahdessa.

Juttu alkoi seljetä, kun oireet osattiin yhdistää muihin pitkäaikaisiin vaivoihini, kuten korvien soimiseen, unihäiriöön ja ylävatsavaivoihin. Pelkkien fyysisten oireiden lisäksi ryhdyttiin selvittämään henkistä kuormitustani ja ennen kaikkea näiden yhteisvaikutusta.

Sain lähetteen työpsykologille, mikä tuntui aluksi vieraalta ajatukselta. En ollut aiemminkaan moisia palveluita tarvinnut, hulluksiko minua tässä nyt ollaan leimaamassa? Varautuneisuudestani huolimatta menin vastaanotolle – ja voin jo nyt sanoa että se kannatti.

Psykologilla käyntien myötä itsellenikin valkeni melko pian, että kyseessä ei ole mikään yhtäkkinen muutos, vaan stressin aiheuttamat ongelmat ovat muhineet taustalla jo pitkään. Lopulta ponnisteluni fyysisen suorituskykyni rajamailla sai tilanteen akutisoitumaan.

Työtehtävieni hoitamisen kannalta hankalinta on alentunut keskittymis- ja päätöksentekokyky. Myös kiinnostus uusiin asioihin ja ihmisiin on normaalia alempi, mikä on ristiriidassa kasvuhakuisen ja innovatiivisuutta edellyttävän bisnesmaailman kanssa.

En ollut tullut ajatelleeksi, kuinka moni oire voi liittyä tähän yhteen ja samaan asiaan. Jälkikäteen katsoen olisi yksittäisten havaintojen asiayhteys pitänyt ymmärtää jo kauan sitten.

Näiden kokemusten myötä olen myös päätynyt pohtimaan, kuinka mutkikas kokonaisuus ihminen onkaan. Meidän pitää vaalia sekä fyysistä, psyykkistä että sosiaalista hyvinvointiamme, eikä yksi osa-alue voi paikata toista. Aika näyttää miten tasapaino omalla kohdallani taas löytyy. 


Sinua saattaa kiinnostaa myös: