perjantai 19. joulukuuta 2014

Jätkänkynttilöitä

Muutaman välivuoden jälkeen olen taas tehnyt puhdetöinä jätkänkynttilöitä. Oikeaoppinen jätkänkynttilä lienee tehty kelohongasta, mutta itse teen niitä pystyynkuivaneista kuusista, jotka ovat omiaan pihatulen raaka-aineiksi.

Pääasiassa teen yksinkertaisinta ns. ristiinsahattua mallia. Kokemukseni mukaan tähän tarkoitukseen optimaalinen pölli on läpimitaltaan n. 20 cm, paksummasta jää helposti ulkokehä palamatta ja ohuemman reunat palavat liian helposti puhki. Paloaikaa voi toki halutessaan pidentää lisäämällä kynttilän keskelle syntyvään "pesään" klapeja.

Jotkut sahaavat halkiot vain pöllin keskelle, eli pöllin yläpää jää alapään tavoin ehjäksi. Tämä rakenne auttaa kynttilää pysymään koossa ja palamaan näin pidempään. Moottorisahan kanssa on tätä versiota tehdessä oltava tavallistakin tarkempi, koska sahaamaan joudutaan myös laipan kärkiosalla.

Olen joskus kokeillut myös ns. reikämallista jätkänkynttilää, joka itse asiassa näyttää palaessaan enemmän kynttilältä, kun liekki palaa pöllin päässä. Siinä pöllin keskelle on porattu reilun tuuman läpimitaltaan oleva reikä. Tähän porataan alareunasta viistoon toinen, ns. sytytysreikä, josta tuli saa myös puuhun syntyvään hormiin ilmaa. Tällainen reikämallinen jätkänkynttilä ei valaise niin paljoa kuin ristiinsahattu, mutta sen paloaika on vastaavasti pidempi.

Jätkänkynttilää poltettaessa on oltava varovainen kuten avotulen kanssa yleensäkin. On huomoitava alusta jolla jätkänkynttilää polttaa, sekä etäisyys palaviin rakenteisiin. Tuulisella säällä kipinät saattavat kulkeutua kauaskin. Jätkänkynttilää ei muutenkaan ehkä kannata polttaa pihan paraatipaikalla, koska polttopaikalle jää luonnollisesti tuhkaa ja hiiliä.

Luminen vuodenaika on toki hyvä lähtökohta jätkänkynttilän turvalliselle polttamiselle. Mutta ennen kaikkea se antaa tunnelmaa vuodenvaihteen pimeään juhlakauteen.

Alla video jätkänkynttilän poltosta eri sytytystavoilla:



maanantai 15. joulukuuta 2014

Väkisinhiihtoa

Meillä päin ei ole keinolumilatuja tai hiihtoputkea, joten alkutalvi ei ole ollut hiihtoharrastukselleni suosiollinen. Periaatteestakaan en lähde ajamaan kymmeniä kilometrejä autolla hiihtämään päästäkseni. Edellinen hiihtokausi jäikin minulta lauhan talven vuoksi lähes kokonaan väliin.

Viime viikonloppuna minulle tuli mahdollisuus päästä suksille keinolumiladulla. Metsään oli lumetettu vajaan puolen kilometrin mittainen ura, jonka reunoissa on perinteinen latu molemmin puolin ja vapaan tyylin ura niiden välissä. Edes takaisin hiihtäen reitti on siis noin kilometrin mittainen.

Tein suksille pikaisen voitelun ja lähdin liikkeelle. Mielenkiintoni alkoi kuitenkin hiipua jo viiden kilometrin kohdalla, kun muistin jo ulkoa jäiseksi kiillottuneen latu-uran jokaisen roskankin sijainnin. Toinen vitonen olikin sitten jo yhtä lopun odottelua. Olin nimittäin päättänyt hiihtää vähintään kymmenen kilometriä, kun kerran suksilla olen.

Hiihtosuoritukseni sisälsi liikunnan iloa yhtä paljon kuin kouluvuosieni liikuntatunnit, eli ei juuri lainkaan. Se oli juuri sitä väkisinhiihtoa, joksi entinen työkaverini kaikkea maastohiihtoa kutsuu. Hän kun viettää aikansa mieluummin laskettelurinteessä.

Eniten ehkä ihmetytti, kuinka runsaslukuinen hiihtäjäjoukko jaksoi tuota laduntynkää kiertää. Puheista päätellen olivat kiertäneet sitä ennenkin, koska kilometrejä heillä oli tänä talvena takana jo satoja.

Harva liikuntamuoto on yhtä monipuolista ja virkistävää kuin kunnon metsäladuilla hiihto, puhumattakaan hankikannoilla sujuttelusta. Parhaimmillaan olen itsekin hiihtänyt yli tuhat kilometriä talvessa. Mutta tällaiseen yhden ja saman ladunpätkän edes taas hinkkaamiseen minusta ei näytä olevan. Mieluummin lähden pyörälenkille tai vaikka sauvakävelylle.


Sinua saattaa kiinnostaa myös:
Hankikannoilla

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kymppitonnin pyöräilykausi

Hurahdettuani maantiepyöräilyyn on pyörän mittariin kertyvä kilometrisaldo kasvanut vuosi vuodelta. Kuluneelle kaudelle asetin itselleni tavoitteeksi ajaa pyörällä 10 000 km. Vaikka näitä ”kymppikerholaisia” on aktiiviharrastajissa paljon, tuntui tuo tavoite itselleni varsin haastavalta.

Normaalivuonna ajokilometrieni jakauma muistuttaa Gaussin kellokäyrää heinäkuun ollessa paras ajokuukausi. Historiadataan pohjautuen laadinkin itselleni suunnitelman, jota vasten toteumaa olisi helppo seurata. Suunnitelman mukaan 10 000 km:n tavoite saavutettaisiin maantiekauden loppuun mennessä, eli lokakuun loppupuolella.

Leuto talvi mahdollisti pyöräilykaudelle aikaisen alun. Vuoden ensimmäinen maantielenkki ajettiin poikkeuksellisesti jo helmikuun puolella. Tavaksi tulleen Pirkan pyöräilyn lisäksi treenimotivaatiota toi kesäkuun puolivälissä ajettava Vätternrundan, johon osallistuin ensimmäistä kertaa.

Pysyin tavoitteen mukaisissa ajomäärissä aina elokuun lopulle asti, jolloin ajauduin ylirasitustilaan. Ajaminen jäi useammaksi viikoksi ja tuumin, etten lähde tavoittelemaan ennätyskilometrejä terveyteni kustannuksella.

Kun ylirasituksen takaa alkoi löytyä pikemminkin psyykkisiä kuin fyysisiä tekijöitä, uskaltauduin jälleen pyörän selkään. Pyörällä ajaminenhan se minulle parasta terapiaa on. Ajomäärissä olin kuitenkin noin kuukauden tavoitetasostani jäljessä, mikä tarkoitti vääjäämättömästi sitä, että maantiekausi loppuisi ennen tavoitteen saavuttamista.

Niinpä hommasin syksyllä uuden cyclocross-pyörän, jolla sain jatkettua pyöräilykauttani. Lenkkien pituudet toki lyhenivät, mutta ajamiseen tuli uutta vaihtelua, kun hiekkateillekin uskaltautui muutoinkin kuin pakon edessä. Lähiseudunkin maisemista löytyi taas ihan uusia pyöräilyreittejä.

Cyclocrossarin mittariin ehti kertyä tuhatkunta kilometriä, ennen kuin kauden kokonaissaldo pyörähti yli kymppitonnin marraskuun viimeisellä viikolla. Välillä jo tavoittamattomiin karanneelta tuntunut tavoite oli kuin olikin saavutettu.


perjantai 14. marraskuuta 2014

Psykofyysistä tasapainoilua

Kirjoitin aiemmin ajautuneeni ylirasitustilaan. Syyksi epäillyn yksittäisen yliraskaan suorituksen aiheuttaman oireilun pitäisi mennä ohi suhteellisen nopeasti, mutta omalla kohdallani mm. sydämentykytys ja öinen hengenahdistus eivät helpottaneet kuukaudessa tai kahdessa.

Juttu alkoi seljetä, kun oireet osattiin yhdistää muihin pitkäaikaisiin vaivoihini, kuten korvien soimiseen, unihäiriöön ja ylävatsavaivoihin. Pelkkien fyysisten oireiden lisäksi ryhdyttiin selvittämään henkistä kuormitustani ja ennen kaikkea näiden yhteisvaikutusta.

Sain lähetteen työpsykologille, mikä tuntui aluksi vieraalta ajatukselta. En ollut aiemminkaan moisia palveluita tarvinnut, hulluksiko minua tässä nyt ollaan leimaamassa? Varautuneisuudestani huolimatta menin vastaanotolle – ja voin jo nyt sanoa että se kannatti.

Psykologilla käyntien myötä itsellenikin valkeni melko pian, että kyseessä ei ole mikään yhtäkkinen muutos, vaan stressin aiheuttamat ongelmat ovat muhineet taustalla jo pitkään. Lopulta ponnisteluni fyysisen suorituskykyni rajamailla sai tilanteen akutisoitumaan.

Työtehtävieni hoitamisen kannalta hankalinta on alentunut keskittymis- ja päätöksentekokyky. Myös kiinnostus uusiin asioihin ja ihmisiin on normaalia alempi, mikä on ristiriidassa kasvuhakuisen ja innovatiivisuutta edellyttävän bisnesmaailman kanssa.

En ollut tullut ajatelleeksi, kuinka moni oire voi liittyä tähän yhteen ja samaan asiaan. Jälkikäteen katsoen olisi yksittäisten havaintojen asiayhteys pitänyt ymmärtää jo kauan sitten.

Näiden kokemusten myötä olen myös päätynyt pohtimaan, kuinka mutkikas kokonaisuus ihminen onkaan. Meidän pitää vaalia sekä fyysistä, psyykkistä että sosiaalista hyvinvointiamme, eikä yksi osa-alue voi paikata toista. Aika näyttää miten tasapaino omalla kohdallani taas löytyy. 


Sinua saattaa kiinnostaa myös: 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Hotellikuolema vaanii työkseen matkustajaa

Aiemmassa työssäni matkustin paljon. Matkapäiviä oli pahimmillaan yli puolet työpäivistä. Moni kadehti: ”Voi että, saat käydä Pariisissa, Lontoossa, Brysselissä, New Yorkissa…”. Turhaan kadehtivat.

Jos matkalla olisi ajan kanssa turistina, niin varmaan kohteissa riittäisikin nähtävää ja koettavaa. Työmatkalla moisesta on turha unelmoida, ainakaan niiden työnantajien leivissä joiden itse olen matkustellut. Suurin osa ajasta nuokutaan lentokentän terminaalissa ja nähtävyydet koetaan korkeintaan taksin ikkunasta katsoen.

Matkalla töitä tulee tehtyä monenkirjavissa olosuhteissa, joissa ergonomiaa ei tule huomioitua. Rutiinityöt kun on monesti hoidettava ajasta ja paikasta riippumatta. Ja illalla vielä lähdetään kollegoiden kanssa vähintäänkin aulabaariin maailmaa parantamaan.

Vuosien mittaan minulla alkoi ilmetä matkusteluun liittyviä tuki- ja liikuntaelimistön ongelmia sekä unihäiriöitä. Aloin vihdoinkin kiinnostua omasta hyvinvoinnistani ja lopulta kyllästyin sohvaperunan elämääni. Tässä vaiheessa sain työpaikkalääkäriltä kullanarvoisen neuvon; valitse hotelli, jossa on kuntosali tai muita liikuntamahdollisuuksia. Päätin myös kehdata kieltäytyä reissuporukkamme tavaksi tulleesta yömyssystä, joka usein venytti nukkumaanmenoa jopa tuntikaupalla.

Siitä lähtien otin aina matkalle mukaan vähintäänkin lenkkivarusteet. Huomasin myös, että moni hotelli lainaa esimerkiksi polkupyöriä. Oli voittajafiilis tulla aamiaiselle pirteänä aamulenkin jälkeen, kun kollegat vasta olivat toipumassa edellisillan baarikierroksesta. Ja vastoin ennakko-odotuksiani, he arvostivat päätöstäni panostaa hyvinvointiini. Päivän työtehokin nousi aamulenkin vauhdittamana aivan uudelle tasolle. Suosittelen!

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kohti hyvää kuntoa ja sen yli

Kuluneena kesänä olen pyöräillyt yhtä tiiviisti kuin aiempinakin vuosina, keskimäärin neljänä päivänä viikossa. Aikaisen kevään myötä pyöräilykausi oli alkanut tavallista aiemmin, ja lomakauden päättyessä pyörän mittariin olikin kertynyt jo n. 7000 km. Sadan kilometrin lenkki oli ns. peruskauraa.

Elokuun lopulla ajoin peräkkäisinä päivinä 300 km ja 150 km pyörälenkit ja tässä ylitin jonkin rajan. Vielä ajaessani en huomannut mitään epänormaalia, mutta toisen ajopäivän iltana iski huonovointisuus. Seuraavana yönä en saanut nukuttuakaan, kun sykkeet pysyivät korkealla. Haukoin vain henkeä, kun tuntui etten saa tarpeeksi happea.

Seuraavina päivinä arki sujui vaihtelevasti; välillä riipoi rinnasta ja tunsin hengästyväni aivan mitättömästä. Varsinaista liikuntaa en uskaltanut edes kuvitella. Kun tilanne ei viikon treenipaussilla muuttunut miksikään, kävin lääkärissä. Sydänfilmi ja verikokeet eivät osoittaneet mitään epänormaalia. Diagnoosi: ylirasitustila.

Aikaa kului ja olotila koheni lepäämällä. Lääkäri määräsi minut vielä kliiniseen rasituskokeeseen varmistaakseen, että sydän ja hengityselimistö toimivat kuten pitää. Kokeessa ei ilmennyt mitään normaalista poikkeavaa. Palautumisen tulkittiin olevan edelleen kesken.

Reilun kolmen viikon kuluttua sain lääkäriltä luvan liikkua reipasta kävelyä vastaavalla rasitustasolla. Kevyt rullailu pyörällä kohensikin mielialaa, mutta jälkeenpäin elimistö osoitti taas mieltään mm. kohonneella leposykkeellä. Viikon päästä tästä kevyt pyöräily jo onnistui ilman jälkiseuraamuksia, mutta seuraava sykettä nostattava lenkki palautti minut taas maan tasalle. Kun tähän asti olin tuntenut pystyväni voittamaan itseni yhä uudelleen, niin nyt elimistö ei enää kestänytkään edes kohtalaista fyysistä rasitusta.

Laskeskelin, että en ole pitänyt yli viikon treenipaussia kuuteen vuoteen. Tilanne alkoi rasittaa myös henkisesti. Vaaka lisäsi tuskaani ilmoittamalla että kiloja on kertynyt enemmän kuin koskaan. 

Tiedän, että ei kuukauden tauko sinänsä ole haitaksi, mutta tilanteen luoma epätietoisuus on raastavaa. Pitääkö minun odottaa vielä toinen kuukausi, kaksi kuukautta, vai kenties puoli vuotta? Miten uskallan enää koskaan treenata, jos pitää pelätä nurkan takana vaanivaa uupumusta?

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Posti kulkee - jos kulkee

Käytän paljon ulkomaisia nettikauppoja. Pääsääntöisesti toimitukset sujuvat moitteettomasti, usein Saksasta tai Englannista lähetetty paketti on ovella muutamassa päivässä. Aina kaikki ei kuitenkaan suju kuten pitäisi.

Tilasin urheiluravinteita englantilaisesta CRC verkkokaupasta 22.7. Pyöräilykausi oli kiivaimmillaan, ja olin iloinen kun postin jakeluauto vihdoin kurvasi pihaan viikon päästä tilauksesta. Postimies totesi kuitenkin heti alkuun, että tätä pakettia ei kannata kuitata vastaanotetuksi, koska se on pahasti rikki. Aaltopahvista tehty pakkaus oli toden totta niin märkä ja rikkinäinen, että sieltä putoili tavaraa jo jakeluauton lattialle. Posti lupasi palauttaa paketin vahinkoilmoituksen kera lähettäjälle ja kehotti tekemään asiasta lähettäjälle reklamaation. CRC:n sivuilta löytyi tähänkin tapaukseen hyvät toimintaohjeet.

Aikaa kului ja odottelin jo CRC:ltä ilmoitusta palautuneesta lähetyksestä, kun eräänä päivänä samainen paketti tuotiin uudelleen minulle, nyt vain muoviin käärittynä. Ihmettelin miten asiakaspalautus voi päätyä takaisin asiakkaalle. Tähän ei löytynyt selitystä, mutta Itellan seurantatietojen mukaan paketti oli käynyt kääntymässä Itellan logistiikkakeskuksessa ja reititetty sitten virheellisesti takaisin minulle. Postin asiakaspalvelusta saamieni ohjeiden mukaan lähetin paketin sellaisenaan uudelleen matkaan 14.8. Tilauksesta oli siis kulunut jo kolme viikkoa. Tässä vaiheessa tilasin vastaavat tarvikkeet toisesta brittikaupasta, jonka lähetys löysi ehjänä perille neljässä päivässä.

Kului viikko ja kaksikin, mutta hyvitystä palautetusta paketista ei alkanut kuulua. Lähetyksen reititystiedoista selvisi, että se oli lähtenyt maasta 19.8. mutta palannut takaisin Itellan logistiikkakeskukseen 25.8. Mitä tällä välin tapahtui, on hämärän peitossa. Vihdoin 9.9. CRC ilmoitti vastaanottaneensa asiakaspalautukseni ja hyvitti ostoksen hinnan sovitusti.

Aiemmassa blogikirjoituksessani ihmettelin matkalla kadonnutta postilähetystä. Tässä tapauksessa ihmetyttää, miten asiakaspalautukselle voi käydä niin, että se päätyy alkuperäisen lähettäjän sijaan takaisin asiakkalle. Sekään ei vakuuta, että uudelleen lähetettykin paketti oli matkalla yli kolme viikkoa seilaten edes taas maasta toiseen. Maallikolle herää epäilys pakettien puutteellisista viivakoodikäytännöistä, joiden seurauksena lähetyksen vanhat tiedot astuvat uudelleen voimaan kesken matkan. Itella, Posti - tai mikä nyt onkaan, ei luonnollisesti myönnä tämän tyyppisen tapauksen olevan yleinen, mutta mitkä ovat muiden kuluttajien kokemukset?

Sinua saattaa kiinnostaa myös:

maanantai 25. elokuuta 2014

Etätöissä

Teen silloin tällöin etätyöpäiviä. Työrauhaa vaativiin tehtäviin se onkin oiva ratkaisu maisemakonttorin hälinään verrattuna. Myös useimmat kokoukset olisivat joka tapauksessa etäkokouksia, joten ne pystyy hoitamaan yhtä hyvin kotoa kuin konttoriltakin käsin. Ja säästyyhän siinä työmatkasta sekä aikaa että rahaa. Ympäristökin kiittää, kun ajan työmatkat pääosin autolla.

Kotoa käsin työskentelyssä on kuitenkin toinenkin puoli. Kodin ja työpaikan raja hämärtyy monessakin mielessä. Kun kynnys töiden kotiin tuomiseen on jo ylitetty, työpäivä saattaa venyä tai ainakin sekoittua kodin arkeen. Yhtäkkiä koti ei olekaan enää se sama koti kuin ennen.

Itselleni on tullut yllätyksenä, että myös työyhteisön sosiaalisia suhteita alkaa kaivata. En nimittäin pidä itseäni erityisen sosiaalisena. Etätyöpäivän jälkeen arvostaa taas esimerkiksi ihan tavallista lounastuntia työpaikkaruokalassa kollegoiden kanssa.

Ruoasta puheenollen, kotona tehdyn työpäivän aikana minun tulee myös syötyä yksipuolisemmin tai ainakin yksinkertaisemmin. Kesken työpäivän kun ei ole aikaa ruveta varsinaisesti ruokaa laittamaan. Vaikka työpaikkaruokala ei ole edullisin lounasvaihtoehto, mahdollistavat ammattikeittiön antimet monipuolisen ja terveellisen ruokailun. Lisäksi kotona ainakin minun tulee naposteltua kahvin kanssa pullaa ja muuta makeaa. Työpaikalla ei ole kahvitunnilla tarjolla moisia houkutuksia kuin poikkeustapauksissa. Etätyö vaatii siis kurinalaisuutta tässäkin suhteessa.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Vätternrundan

Edellisen pyöräilykauden lähestyessä loppuaan alkoi haaveissani siintää maailman suurimpiin pyöräilytapahtumiin kuuluva Vätternrundan. Viime syksynä varsinaissuomalaisissa maisemissa ajettu Route 300 valoi uskoa siihen, että pystyisin kiertämään myös Vättern-järven polkupyörällä. Lisäkannustimena toimi myös se, että läpäistyäni tuon pyöräilytapahtumien klassikon saisin oikeuden Skandinavialoppet diplomiin, koska tämä olisi se vaadittu kolmas suoritukseni kyseisessä pyöräilytapahtumien sarjassa.

Marraskuun alussa tehty ilmoittautuminen ja aikainen kevät kannustivat maantiepyörän selkään poikkeuksellisesti jo helmi-maaliskuun vaihteessa. Kilometrejä piti saada riittävästi alle ennen kesäkuun puoliväliä, jolloin Vätternrundan ajetaan. Lenkkien pituutta kasvatettiin määrätietoisesti pitkin kevättä ja harjoituskilometrejä kertyi lopulta n. 3500 km.

Vaiherikas matka tapahtumapaikalle Motalaan polkupyörän ja muiden matkatavaroiden kanssa taittui henkilöautolla, junalla, laivalla ja bussilla. Kuntoni puolesta olin valmis ajamaan tuon 300 km reitin. Eniten askarrutti se, miten keskelle yötä ajoittuva lähtö vaikuttaa suoritukseen, varsinkin kun majoitus paikallisen liikuntahallin lattialla ei ollut levon kannalta optimiratkaisu. Aikatavoitettani kyseleville totesin, että maaliin pääsy on päätavoitteeni ja tulen ajamaan noin kellon ympäri. Itsekseni laskeskelin, että jos pääsisin alle tuon 12 tunnin, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen.

Sää Motalassa oli sinne saapuessani vaihteleva ja tuulinen. Sadekuurot loppuivat ennen lähtöaikaani, mutta voimakas pohjoistuuli jatkui läpi yön ja seuraavan päivän. Tuulen voimakkuutta kuvaa se, että reitin alussa ajoin tähän asti nopeimman 100 km aikani. Nautittuani aamupuuron reilun satasen jälkeen Jönköpingissä alkoi vastatuuleen puskeminen. Tänä vuonna päti harvinaisen hyvin vanha Vättern-kiertäjien viisaus ”tapahtuman lähtö on Motalassa, mutta varsinainen ajaminen alkaa Jönköpingistä”. 

Seuraavaksi pysähdyin 171 km kohdalla Hjon taukopaikalla, jossa oli reitin toinen ruokatarjoilu. Ajonopeuteni oli hiipunut vastatuulessa niin, että totesin 12 h alituksen jäävän tällä kertaa haaveeksi. Kevensin varustustani jättämällä valaisimet ja sadevarusteet tapahtuman järjestäjille, jotka hoitaisivat ne takaisin tapahtumapaikalle.

Matkan edetessä pariin tuntiin jääneet yöunet alkoivat kostautua. Kun sopivan vauhtisia kanssa-ajajiakaan ei tuntunut osuvan kohdalle, olin jo melko uupunut pysähtyessäni 225 km kohdalla Bovikenissä. Sain kuitenkin voimia luettuani siellä reittikarttaa, koska 35 km päästä Hammarsundetissa reitti kääntyisi takaisin etelään ja viimeiset 40 km tulisi olemaan myötätuulta. Laskeskelin, että jos pystyisin ajamaan reippaasti yhtä soittoa maaliin asti, minulla olisi vielä mahdollisuus 12 h alitukseen. Sääkin alkoi vihdoin tuntua kesäiseltä ja riisuin tuuliliivin sekä irtolahkeet ja –hihat ajopaidan taskuun.

Bovikenin jälkeen sopivan vauhtisia vetoporukoitakin alkoi taas löytyä. Psyykkisen nosteen ja kofeiinipitoisten energiageelien voimalla sain ajorytmistä uudelleen kiinni. Myötätuulen siivittämänä voimia tuntui kummasti riittävän reitin loppuosan nousuissakin, joten kirin aikatavoitettani kiinni kilometri toisensa jälkeen. 290 km kohdalla ajoin päivän nopeimman 5 km väliaikani. Maaliin saapuminen muutaman minuutin alle tavoittelemani 12 tunnin tuntui kerrassaan mahtavalta! Väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan, vaan nautin tapahtuma-alueen tarjoiluista ja tunnelmasta täysin siemauksin.

Vielä jälkikäteenkin voin todeta, että Vätternrundan on kerrassaan hieno ja hyvin organisoitu urheilutapahtuma. Jo tapahtuman mittakaava on vaikuttava, kun osallistujia on liki 20 000 ja koko Motalan kylä ympäristöineen on yhtä suurta tapahtuma-aluetta. Osallistumisen edellyttämä logistiikka ja muut käytännön haasteet ovat täältä Sisä-Suomesta käsin kuitenkin sen verran hankalia, että tuskin Vätternistä minulle perinne tulee. Olkoon se siis hieno yksittäinen kokemus urheilutapahtumien kirjossa matkallani sohvaperunasta aktiivikuntoilijaksi.

Sinua saattaa kiinnostaa myös:
Ensimmäistä kertaa yli 200 km pyörällä
Pyöräilykauden kovin ponnistus

torstai 29. toukokuuta 2014

Tuunaamalla personoitu pyörä

Lasten polkupyörät eivät ehdi paljoa vanheta, kun ne jäävät jo pieneksi. Meillä esikoispojan edellinen pyörä olisi ollut kokonsa puolesta esikouluikäiselle pikkusiskolle sopiva, mutta ajokin räväkkä liekkikuviointi ei oikein miellyttänyt nuoren neidin silmää. Eihän pyörän väritys toki ajo-ominaisuuksiin vaikuta, mutta tietäähän sen, että mieluisalla pyörällä tulee ajettua enemmän.

Pyörä tarvitsi siis hieman tuunausta. Löysin amerikkalaisesta nettikaupasta nimenomaan ajoneuvoihin tarkoitettuja säänkestäviä vinyylitarroja, joiden värityksen sai itse valita. Niinpä tilasin erän kukkakuvioita ja niiden varsia kuvaavia ornamenttikuvioita, jotka sopivat sävyltään oranssin mustaan pyörään.

Tytär oli innokkaasti mukana puhdistamassa pyörää ja suunnittelemassa sen uutta ilmiasua. Alkuperäiset liekkikuviot ja ylimääräiset mainostarrat poistettiin. Pesun jälkeen puhdistin maalipinnan vielä liimajäämistä liuottimella.

Tilaamani tarrat olivat erittäin laadukkaan oloisia. Vaikka kukkasten jokainen terälehti oli itse asiassa oma tarransa, niiden kiinnitys sujui siirtokalvon avulla kuperallekin maalipinnalle ongelmitta. Kun tarrojen kiinnitys alkoi itseltä sujumaan, opetin työvaiheet tytöllekin.

Lopputulos oli parempi kuin uskalsin odottaa, ja mikä tärkeintä, pyörän uusi omistaja oli suorastaan haltioissaan. Pyörällä piti heti päästä koeajolle ja nyt sitä esitellään niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Tarrojen avulla personoitu pyörä on aktiivisessa uusiokäytössä. Eikä tule samanlaista vastaan!

perjantai 9. toukokuuta 2014

Reklamoi rohkeasti

Me suomalaiset olemme tunnetusti huonoja antamaan palautetta, myös kuluttajan roolissa. Kulutuselektroniikan ja muiden laitteiden vikaantuessa osaamme vedota takuuseen, mutta myös elintarvikkeiden pitää olla sitä mitä luvataan.

Itse annan aktiivisesti palautetta elintarvikkeiden valmistajille, jos tuotteen laadussa on vikaa. Vuosien varrella olen tehnyt reklamaatioita ainakin makeisista, perunalastuista, maidosta, teestä, kekseistä, ruisleivästä, patongista, pullasta,  jauhoista ja limonadista. Syynä on ollut mm. tuotteen ennenaikainen pilaantuminen, vajaa tuotepakkaus, ylimääräinen esine pakkauksessa sekä koostumuksensa, kokonsa tai näkönsä puolesta viallinen tuote.

Ostoskärryt - Copyright Kuvatoimisto Albumi - www.albumi.fi
Toki palautetta voi antaa muutoinkin kuin reklamaation muodossa. Olen esimerkiksi kertonut leipomolle, mitä mieltä olen tietyn leivonnaisen reseptin muutoksesta ja antanut jäätelötehtaalle vinkin tuotteen tuotteen ekologisempaan pakkaamiseen. Valmistajat ovat oikeasti kiinnostuneita kuulemaan kuluttajien mielipiteitä.

Reklamointi tai palautteen antaminen on nykyään suhteellisen vaivatonta. Useimmiten sähköposti ja esim. valokuvaliite riittää. Kuluttajapalautteen yhteystiedot löytyvät valmistajan nettisivuilta, jossa on usein valmis palautelomakekin. Jos valmistaja pyytää lähettämään tuotteen tutkittavaksi, sen pystyy yleensä tekemään asiakaspalautuksena vastaanottajan kustannuksella.

Palautteeni on otettu vastaan poikkeuksetta positiivisesti. Vastausprosentti on lähellä sataa ja vain harvoin se jää pelkästään kirjalliseksi. Jos kyseessä on reklamaatio, valmistaja lähettää yleensä reklamoinnin kohteena olleen tuotteen korvauksen lisäksi muitakin, yleensä uutuustuotteitaan. Tuotteet toimitetaan postipakettina ja enenevissä määrin lahjakortin muodossa, jolloin voit noutaa tuotteet omasta lähikaupastasi. Kannattaa siis vaatia vastinetta rahoillemme myös elintarvikkeissa.

Reklamoijan muistilista:
  • Jos tuotteessa on vikaa, älä käytä sitä. Mikäli mahdollista, ota valokuvia josta selviää tuotteen viallisuus. 
  • Säilytä pakkaus, koska se sisältää yleensä valmistajalle tärkeää tietoa tuotteen valmistusajankohdasta ja -paikasta. Liitä nämä tiedot reklamaatioosi.
  • Myös ostokuitin säilyttäminen on viisasta, joskaan ei läheskään aina välttämätöntä. Tuotteen ostopaikka ja ajankohta tulisi yleensä kuitenkin kirjata reklamaatioon.
  • Kerro rehellisesti ja asiallisesti mikä tuotteessa on vikana. 
  • Liitä mukaan yhteystietosi postiosoitteineen, jotta valmistaja voi ottaa sinuun yhteyttä haluamallaan tavalla.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Pökköä pesään


Kevään mittaan olen kerännyt polttopuita omalla ja naapuripalstalla olleen metsähakkuun jäljiltä. Polttopuille onkin meillä vastaisuudessa entistä enemmän tarvetta, kun on taas yksi tulisija enemmän, missä niitä hyödyntää.

Olen nimittäin varustellut entisen navetan karjakeittiöstä itselleni verstashuonetta. Hyvin palvellut, mutta tarpeettomaksi käynyt muuripata sai väistyä, kun hommasin sen tilalle kamiinan, jolla saan tilan lämpöiseksi kelillä kuin kelillä. Ennen koepolttoa tarkastin ja nuohosin vielä savuhormin, koska se ei ole ollut käytössä vuosikausiin.

Hankin kamiinan siitäkin huolimatta, että puuta polttavat tulisijat alkavat olla pannassa hiukkaspäästöjensä vuoksi. Juuri kun vaihtoehtoisten energiamuotojen hinnannousu ja uutisointi ilmastonmuutoksesta ovat saaneet suomalaiset palaamaan juurilleen ja hyödyntämään uusiutuvaa kotimaista bioenergiaa eli polttamaan puuta.

Toki puunpoltolla on terveyshaittoja, mutta ne on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin. Se, mikä on perusteltua taajaan rakennetulla pientaloalueella, ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista haja-asutusalueella, missä päästölähteitä on harvassa.

Polttopuuteemalla jatkaen lopuksi video siitä, kuinka moottorisahan teräketjun saa käännettyä nurinniskoin. Ai miksikö? Voihan sitä vaikka perustella turvallisuusnäkökulmalla - käytöstä poistettu ketju on vaarattomampi, kun leikkaavat terät ovat sisäkehällä. Tai sitten vain tehdään kaverille jekku.




keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Sähköpyörällä

Sähköavusteiset polkupyörät ovat yleistymässä kovaa vauhtia. Itse en ole vaivautunut edes koeajolle, vaikka mahdollisuutta on tarjottu muutamaankin otteeseen. Olen pitänyt koko laitetta muotioikkuna, lähes turhakkeena. Jos haluaa pyöräillä, niin míksi hakea apua sähkömoottorista? Lisäksi kapistus sekä maksaa että painaa parin normipyörän verran.

Polkupyörä rannalla - Copyright Kuvatoimisto Albumi - www.albumi.fi
Työkaverini toi asiaan toisenlaisen näkökulman. Hän totesi, että jos työpäivä esimerkiksi alkaa kokouksella asiakkaan luona, ei sinne voi mennä hikisenä tai pyöräkamppeissa. Sähköavusteisella pyörällä matkan voi taittaa edustuskelpoisissa vaatteissa, mutta silti ekologisesti ja sykekin pysyy koholla. Sähköavusteinen pyörä siis mahdollistaa työmatkapyöräilyn entistä useammalle.

Viime pyörälenkilläni ajoin hetken samaa matkaa eläkeläismiehen kanssa, joka oli liikkeellä kyseisenlaisella kulkineella. Mies kertoi, että ilman sähköpyörää hän ei voisi pyöräillä lainkaan - ylämäkien nousu kun ei onnistuisi polvivaivojen vuoksi. Nyt hän pääsee liikkumaan pyörällä kuin tervejalkainen. Hän oikein kehotti minua tulemaan peesissä ja esitteli mäennousukykyään. Ja hienostihan se tosiaan sujui!

Näiden esimerkkien myötä suhtautumiseni sähköpyörään on muuttunut. Laitteelle tosiaankin löytyy tarpeellista käyttöä. Ja vaikka pyörä tarvitseekin energiaa, jää sähköpyörän ympäristövaikutus positiiviseksi, jos se mahdollistaa autottoman arkiliikkumisen edes osan aikaa vuodesta.


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Mihin unohtui sadan megan Suomi?

Olen toki kuullut uutisia kuparijohtimiin perustuvan puhelinverkon purkamisesta. Muistan myös nähneeni TV-uutisissa tarinaa Soneran kaltoin kohtelemasta lappalaiskylästä, josta viedään perinteisten lankayhteyksien mukana myös niihin perustuvat datayhteydet. Tilalle tarjotaan langattomia yhteyksiä, joiden kapasiteetti ja peitto on kyseenalainen.

WWW-osoite - Copyright Kuvatoimisto Albumi - www.albumi.fi
En olisi kuitenkaan uskonut, että sama kohtalo on meillä, keskellä ruuhkasuomea. Mutta niin vain Sonera irtisanoi nykyisen laajakaistaliittymäni, koska osa siihen tarvittavasta linjasta poistuu sähköverkon maakaapeloinnin yhteydessä. Peruspalveluvelvoite ei enää velvoita operaattoreita ylläpitämään lankayhteyksiä.

Muutos sinänsä ei ole pahasta. Tekniikka kehittyy ja mahdollistaa entistä laadukkaampia ja monipuolisempia palveluita. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä vaikkapa edellämainittu keskijänniteverkon maakaapelointi. Mutta kuinka onkaan datayhteyksien kanssa? Minulle tarjotaan kiinteän yhteyden tilalle 3G- yhteyttä, jonka kapasiteetti vaihtelee ja kyseenalaistaa täten esim. mahdollisuuden etätyöhön. Suorituskykyisemmän 4G- verkon kattavuuden laajentaminen on täällä vasta suunnittelupöydällä. 

Suomen hallitus asetti vuonna 2008 tavoitteeksi 100 Mbit/s laajakaistan saatavuuden 99 prosentille väestöstä vuoden 2015 loppuun mennessä. Vision mukaisen sadan megan Suomen toteutuksessa alkaa aika käydä vähiin.

Meidänkin alueellamme on toki ollut käynnissä selvityshanke, jossa kartoitetaan nopean valokuituverkon rakentamista. Mutta kyseessä on vasta selvitys; yhteyksien toteuttaminen onkin sitten toinen juttu. Olen etujoukoissa ilmaissut kiinnostukseni valokuituverkkoon liittymiseen, mutta näytän silti jäävän määrittelemättömäksi ajaksi tiedonsiirtotekniikoiden väliinputoajaksi.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Peltojen kunnianpalautus

Etsiessäni kotitilani pelloille uutta vuokralaista pääsin tutustumaan lähemmin maatalouden EU-kiemuroihin. Tällöin minulle myös konkretisoitui se, kuinka ison mullistuksen elinkeino on EU-aikana kokenut. Aiemmat kokemukseni maatalouden käytännön asioiden hoidosta kun olivat viime vuosituhannelta.

Esimerkiksi viljelyä hankaloittavien karikkojen raivaus toki lisää viljelypinta-alaa, mutta maataloustuet eivät raivattua alaa koske. Kyseiset alueet kun on aikanaan rajattu tukien ulkopuolelle. Pellon kivisaarekkeessa kasvavan yksittäisen puun poistoon riitti sentään ilmoitus viranomaiselle. Hyvä näin, sillä kyseinen puu oli jo kaadettu kun asia tuli puheeksi. En tullut edes ajatelleeksi, että olisin tarvinnut moiseen luvan.

Tulevaisuuden vaihtoehtoja pohtiessani toi kunnan maataloussihteeri esiin yllättävän tiedon; peltojeni pinta-ala oli rekistereissä paljon pienempi kuin mikä oli oma käsitykseni. Pellot olivat edellisen vuokralaisen 20 vuoden vuokra-aikana pienentyneet, kun joka saran nurkka oli pyöristynyt ja peltoja ympäröivä metsä oli vallannut alaa vähän kerrassaan. Toisin paikoin piirioja oli jo jäänyt metsän sisään ja traktorilla pyörittiin vain alkuperäisen lohkon keskellä. Vaikka vuokranantajan vikahan se oli, kun ei ollut patistanut leväperäistä vuokralaista pitämään koko pinta-alan viljeltynä.

Lohkojen viralliset pinta-alat on toki määritetty aika ajoin ilmakuvien mukaan, mutta nämä tiedot olivat olleet vain vuokralaisella. Kerroin maatalousviranomaisille, että minulla ei ollut aiemmin ollut mahdollisuutta tutustua rekisterien tietoihin, ja että nyt lohkot on raivattu ennen EU-aikaa olleisiin mittoihinsa. Peltojen kunnianpalautukseksi kutsumani raivausprojekti saikin hyvän päätöksen, kun viranomainen vahvisti lohkoille niiden alkuperäisen pinta-alan mukaiset tukioikeudet.

Peltojen virallinen pinta-ala oli ollut minulta pimennossa, koska kyseiset rekisteritiedot näki vain vuokraviljelijä. Tukioikeuksien omistus ja hallinta kun kulkivat alun perin käsi kädessä myös vuokrapeltojen kohdalla. Onneksi maataloussihteeri kehotti minua siirtämään tukioikeuksien omistuksen ja hallinnan vanhalta vuokralaiselta ensin itselleni ja sitten pelkän hallinnan edelleen uudelle vuokralaiselle. Nythän EU:ssa on valmisteilla asetus, jonka mukaan vuokramaan omistaja ei välttämättä saisikaan enää omistusoikeutta maittensa tukioikeuksiin. Mikäs sen maatalousmaan arvo sitten enää onkaan?

Lue myös:
Peltotilkkujen tulevaisuus puntarissa
Uudisraivaajahengessä

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Voiko elämäntapamuutos olla pysyvä?

YLE teki minusta Suora linja - ohjelmaansa jutun pohjautuen blogikirjoitukseeni, jossa kerron tarinani sohvaperunasta aktiivikuntoilijaksi. Esiinnyttyäni ohjelmassa minua on lähestytty paitsi kannustavin kommentein, myös kysymyksin. Minulta on kysytty mm. pystyykö tuollaisen elämänmuutoksen tekemään vähitellen, vai pitääkö hylätä kaikki entinen ja hypätä äärilaidasta toiseen.

En usko, että monikaan pystyy muuttamaan elämäntapojaan kertaheitolla - ainakaan pysyvästi. Liian moni kuntokuuri ja dieetti päättyy ennen aikojaan juuri liian ison ja yhtäkkisen muutoksen vuoksi. Vanhaan tuttuun elämäntyyliin paluu on helppo perustella, kun liikunta on tuskallista riuhtomista ja syömättäkin pitäisi kärvistellä.

Päinvastoin, pysyviä tuloksia saavutetaan vain pitkäjänteisyydellä. Itsellänikin liikunnan määrä on kasvanut pikkuhiljaa vuosien mittaan. Kun parikymmentä vuotta sitten muutin elämäni kurssia, ostin ensin polkupyörän ja aloin kulkea sillä kolmen kilometrin työmatkani. Seuraavan talven tullen ostin ensimmäiset sukseni sitten kouluvuosien.

Sen verran toki pitää päättäväisyyttä heti alkuun olla, että malttaa kammeta itsensä liikkeelle niin kauan että liikunta alkaa tuntumaan mukavalta. Sen jälkeen homma alkaakin toimimaan kuin itsestään; kunnon kehittymisen mukanaan tuoma vireys ja liikunnasta saatu hyvä olo motivoivat jatkamaan.

Oli oma tavoite sitten mitattavissa vaa'alla, kellolla tai matkamittarilla, kannattaa se palastella pienimpiin osatavoitteisiin, jotta saa ajan kuluessa onnistumisen elämyksiä. Tässä ainakin itselläni on auttanut liikuntapäiväkirjan pito, koska sen avulla voi seurata omaa kehitystään. Myös saman tasoinen lenkki- tai treenikaveri on korvaamaton apu, koska lenkille tulee lähdettyä varmemmin, kun siitä on sopinut kaverin kanssa. Ihannetilanteessa samanlaisia tuloksia tavoittelevasta kaverista saa myös vertaistukea.

Sinänsä hauska yhteensattuma että ensimmäinen julkaisemani YouTube video pääsi heti tuoreeltaan valtakunnalliseen levitykseen YLE Suora linja- ohjelman taustamateriaalina.


perjantai 21. helmikuuta 2014

Vielä niitä honkia humisee

Kun kuulin että naapurimetsään oli tulossa hakkuu, päätin harvennuttaa samalla omatkin tilkkuni. Isompia metsiähän minulla ei ole, mitä nyt kapeita kaistaleita talon ja peltojen ympärillä. Naapurin kaupan yhteydessä metsäyhtiö pystyi maksamaan minunkin erästäni käyvän hinnan. Ja polttopuuksi kelpaavaa tavaraa jää maahan silti ihan kotitarpeiksi.

Monitoimikoneen töitä katsellessa ajatuksiin palasi väistämättä isäni aikaiset metsätyöt ja menetelmät. Hän kun kävi talvet hevosen kanssa metsätöissä hankkimassa lisätienestiä. Nyt kun kone teki työn muutamassa tunnissa, olisi käsipelillä saanut samoissa hommissa huhkia pokasahan ja kirveen kanssa päiväkausia. Ajokonekin vie kerralla monen monta hevoskuormaa puita.

Muistan, että 1960 – luvun lopulla isääni haastateltiin aiheesta sanomalehdessäkin. Artikkelissa hän kehui, kuinka hevosella pääsee ajamaan puita pahemmista paikoista kuin metsätraktorilla – mikä saattoi hyvinkin pitää paikkaansa tuon ajan tekniikasta puhuttaessa.

Tiedän että isä oli ylpeä työstään, vaikka ei sitä itse esiin tuonutkaan. Huomasin kuitenkin, kuinka hän esimerkiksi arvosti kotiseutumitalia, jonka hän sai eläkepäivillään elämäntyöstään metsätyömiehenä. Vai pitäisikö sanoa metsien miehenä, isän lempiohjelman Metsäradion avaustervehdystä mukaillen.

Tehokkuus on aikamme hyve ja työhevosia pidetään enää pääosin harrastusmielessä. Toki löytyy vielä niitäkin, jotka tekevät metsätöitä hevosen kanssa ihan ansaintamielessä. Työmaita hevosmiehille löytyy lähinnä kulttuurikohteista ja suojelluilta alueilta, joihin metsäkoneilla ei ole asiaa.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Hiihtokoulussa

Suomen Ladun järjestämä Muumihiihtokoulu on todettu meidän perheessä oivaksi opinahjoksi. Koulutettujen aikuisten ohjaamana ja ikätovereiden kanssa touhuten homma sujuu lapsilta ilman turhia kiukutteluja.

Muumihiihtokoulu ei ole mikään muotijuttu; sitä on järjestetty jo 50-luvulta lähtien. Osallistuminen ei edellytä Suomen Ladun jäsenyyttä, mutta latulaisen perheenjäsen saa osallistumismaksusta alennusta.

Perheemme esikoinen kävi aikanaan 5- ja 6-vuotiaana muumien hiihto-opissa. Viime viikonloppuna päättyi puolestaan nuorimmaisen lapsemme hiihtokoulu, joka sisälsi edellisvuosien tapaan neljä harjoituskertaa kahden viikonlopun aikana.

Muumiteemaisten leikkien varjolla opetellaan eri hiihtotavat, mäennousut, laskut ja käännökset. Kaatuminen ja ylös nousu opetellaan ensimmäisenä. Jokaisen hiihtokerran kruunaa lämmin mehu ja makkaranpaisto nuotiolla.

Viimeisellä harjoituskerralla hiihtämään on kutsuttu myös vanhemmat ja sisarukset, jotta koululainen voi näyttää kotijoukoilleen mitä kaikkea on oppinut. Paikalla on yleensä myös vieras Muumilaaksosta jakamassa osallistujille todistukset.

Muumihiihtokoulu on hyvä esimerkki liikunnan tuottamasta ilosta samalla, kun kynnystä liikunnan harrastamiseen saadaan madallettua. Valitettavasti maastohiihto on suunnistuksen tapaan joutunut koululiikunnan mustalle listalle, koska ne koetaan riksialttiiksi. Koululiikunnan uudessa opetussuunnitelmassa niitä ei enää mainita.

Lisätietoa Muumihiihtokoulusta: Suomen Latu

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pojasta blogi paranee

Kymmenvuotias poikani yllätti minut kertoessaan haluavansa alkaa kirjoittamaan omaa blogiaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että häntä vielä kiinnostaisi moinen. Ylipäätään muutamaa lausetta pidemmän tekstin tuottaminen ei ole vielä tuon ikäiselle kovin ominaista. Omalla esimerkilläni lienee ollut vaikutusta mielenkiinnon herämiseen.

Näppäimistö - Copyright Kuvatoimisto Albumi - www.albumi.fi
Keskustelin asiasta pojan kanssa. Kartoitin hänen tausta-ajatustaan ja kerroin mm. että blogin pitäminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Jalostimme ideaa keskustelemalla aiheesta lisää. Rajasimme aihepiiriä ja mietimme kenelle blogi olisi tarkoitettu. Tutustuimme myös eri työkaluihin joita hänen tulisi osata käyttää.

Yön yli nukuttuani muistiini palautui mitä itse tein tuossa iässä. Minä toimitin "lehteä". Itse asiassa julkaisuja taisi vuosien mittaan olla ainakin viiden eri aihepiirin tiimoilta. Aluksi tekstit tehtiin käsin, myöhemmin kirjoituskoneen ja kalkeeripaperin avulla. Levikki oli vain yksi tai kaksi "tilaajaa", mutta silti lehden toimittaminen oli varsin mukavaa ja opettavaista puuhaa.

Silloin tajusin, että lapseni kiinnostus blogin pitämiseen on vain moderni ilmentymä tuosta samasta tarpeesta. Miksi tukahduttaisin sen suhtautumalla asiaan aikuismaisen vakavasti? Antaa pojan kokeilla, kunhan hän vain ymmärtää nettimaailman lainalaisuudet niin hyvässä kuin pahassa. Olkoon siis minun roolini mahdollistaa tekniset ja turvalliset puitteet lapseni itseilmaisun kehittämiseen. On sitä nykynuorilla huonompiakin harrastuksia.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Talvipyöräilyä

Kehnon luonnonlumitilanteen vuoksi pyöräilykauteni on ensimmäistä kertaa jatkunut yli vuodenvaihteen; normaalisti tähän aikaan vuodesta pääasiallinen liikuntamuotoni on hiihto. Tykkilumiladulle on minulla matkaa parikymmentä kilometriä, joten olen tainnut tänä vuonna taitaa enemmän kilometrejä luistimilla kuin suksilla. Onneksi on sentään ollut pakkasta, niin polut ja tiet ovat kovettuneet hienoon pyöräilykuntoon.

Talvipyöräilyssä on omat haasteensa. Nastarenkaat minulla on ollut pyörääni jo aiemminkin, mutta nyt on tarvinnut panostaa myös muuhun varustukseen. Ensimmäiseksi syksyn pimetessä hommasin pyörään kunnon valaisimen. Vanha valaisimeni on ollut ennemminkin näkymistä kuin näkemistä varten. Lisäksi ostin kypärään kiinnitettävän otsalampun, jotta pilkkopimeässä liikkuessa saa vaivattomasti kohdevaloa mihin kulloinkin tarvitsee.

Kun pakkaset kiristyivät, piti alkaa miettimään myös ajovaatetusta; varsinaisia talviajovarusteita kun minulla ei ole ollut. Akuutein tilanne oli varpaissa; neopreenisuojat kesäkengän päällä eivät enää riitä, kun kylmä hohkaa kengän ohuen pohjan läpi. Muutoinkin pyöräilykenkä on sen verran jäykkä, ettei jalkaterä pysy lämpimänä liikkeestä kuten pohkeet ja reidet. Myös paitapuoleen pitää panostaa enemmän kuin esim. hiihtäessä, koska yläkroppa ei tee pyöräillessä niin paljoa töitä. 

Niinpä paikallisesta pyöräliikkeestä tarttui mukaani sekä talviajoasu että kengät. Lisäksi ostin mikrofleece- kerraston ja ohuen tyköistuvan fleecepusakan, joka sopii ajotakin alle. Lämpimiä käsineitä ja kypärän alle sopivia talvipäähineitä minulla olikin jo vanhastaan. 

Kuukauden päivät pakkaskelissä ajeltuani olen uusiin ajovarusteisiini tyytyväinen. Kehitys niin tekstiileissä kuin valaisimissa on ollut ilmeisen nopeaa, koska tuntuu että nykyiset varusteet päihittävät vanhat halogenit ja poolopaidat mennen tullen. Vanhaa sanontaa mukaellen: ”Ei ole huonoa pyöräilysäätä, on vain väärät varusteet”.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Auton varusteet kehittyvät

Autoilu-urani alussa 80-luvun alkupuolella oli turha haaveilla nykyään itsestäänselvyytenä pidettävistä ilmastoinnista tai lukkiutumattomista jarruista - ainakaan minun, joka olin hankkimassa ensimmäistä autoani. 

Autojen varusteet kehittyvät kaiken aikaa, ja mukavuuden lisäksi ajoturvallisuus paranee. Itselleni muutama nykyauton varuste on noussut arvostusasteikossani muiden yläpuolelle.

    Auton ohjaamon valaistus - Copyright Kuvatoimisto Albumi - www.albumi.fi
  • Mukautuva vakionopeudensäädin tarkkailee etäisyyttä edellä ajavaan ja pitää etäisyyttä pääkriteerinä säätäessään ajonopeutta. Tämä ominaisuus oli viimeisimmässä autokaupassani määräävä tekijä. Etenkin ruuhkaisilla teillä tämän lisävarusteen käyttö alentaa stressitasoa huomattavasti. 
  • Edellisen esimerkin tavoin, myös lasinpyyhkimien automaattinen tihkutoiminto auttaa kuljettajaa keskittymään oleelliseen, kun sateen tunnistus ohjaa pyyhkijöitä käymään kulloisenkin tilanteen edellyttämällä taajuudella. Tämän tyyppiset varusteet ovat parhaimmillaan silloin, kun niiden olemassaoloa ei edes huomaa.
  • Lämmitettävä tuulilasi on yksi niistä varusteista, joka pitää seuraavassa ajokissani olla. Parissa edellisessä autossani oli ja nykyisessä taasen ei. Puutteen huomaa viimeistään, kun alijäähtynyttä vettä sataa lasille - siihen ilmiöön kun tehokaskaan lämmityslaite ei tahdo auttaa. Lämmitettävää tuulilasia kaipaa myös kun esim. hyppää hikisen hiihtolenkin jälkeen autoon ja lasit alkavat vetää huuruun.
  • Moottorin esilämmityksen ajastusmahdollisuuden lisäksi sen käynnistys kauko-ohjaimella on osoittautunut varsin tarpeelliseksi. Kun suunnitelmat muuttuvat kesken päivän, ei ajastinta tarvitse lähteä säätämään uudelleen, vaan napsauttaa lämmityksen kauko-ohjaimesta päälle kun lähdön aika lähenee. Toki esilämmitys on pääasiassa mukavuusvaruste, mutta alentaahan se myös päästöjä ja liikkeelle on turvallista lähteä kun ikkunat pysyvät vapaana huurusta ja jäästä. 
Todennäköisesti vielä tällä hetkellä marginaalisessa roolissa olevat ominaisuudet, kuten lähi/kaukovalojen automatiikka ja liikennemerkkien tunnistus tulevat aikanaan samanlaisiksi itsestäänselvyyksiksi kuin alussa mainitut ilmastointi ja ABS jarrut. Itseohjautuvaan autoonkin tarvittava tekniikka on itse asiassa jo olemassa. Toisaalta tee-se-itse korjauksilla ei nykyautojen kanssa enää pitkälle pötkitä. Kehityksen varjopuolena onkin tekniikan lisääntymisen myötä kasvava haavoittuvuus ja pakkoavioliitto merkkikorjaamoiden kanssa.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Treenipäiväkirjoja moneen lähtöön

Vuosi sitten kirjoitin liikuntapäiväkirjan motivoivasta vaikutuksesta. Sittemmin olen käyttänyt rinnakkain muutamaa kovin eri tyyppistä päiväkirjasovellusta. Ohessa niiden käyttökokemuksia omiin tarpeisiini peilattuna. Pääasiallisina liikuntamuotoinani ovat pyöräily, hiihto, pyöräspinning ja kuntosali. Päätelaitteenani on tietokoneen lisäksi Windows-puhelin.

Heiaheia on helppokäyttöinen sovellus, jolla on selkeä suomenkielinen käyttöliittymä. Kynnys heiaheian käytön aloittamiseen on matala, mutta syvällisempi hyödyntäminen jää vähälle, koska esim. GPS data on kerättävä ja yhdistettävä päiväkirjaan erikseen. Olinkin jo luopumasta heiaheiasta, kun työnantajani otti sovelluksen käyttöön. Yhdistettynä heiaheian helppokäyttöisyyteen sen sosiaaliset ominaisuudet porukkatavoitteineen puolustavatkin paikkaansa, kun yritetään aktivoida työyhteisön sohvaperunoitakin liikkumaan. Sovellus jakaa kannustimena ”mitaleita” kirjatuista harjoituksista ja antaa lisäominaisuuksia aktiivisimmille käyttäjätasoille. Harjoituksia voi kirjata myös älypuhelinsovelluksella, mutta puhelimen GPS ominaisuuksia sekään ei tue.

Garmin Connectin otin käyttöön, kun hankin Garminin mittarin polkupyörääni. Odotin ison mittarivalmistajan panostavan positiiviseen käyttäjäkokemukseen, mutta olin väärässä. Ohjelmisto on varsin vanhanaikaisen oloinen ja siinä on paljon toiminnallisia epäloogisuuksia, joiden luettelemiseen ei yksi blogikirjoitus riittäisi. Suomenkielinen versio on kieliasultaan suorastaan luokaton. Garmin Connect on on kuitenkin hyvä sovellus reittien loggaukseen ja mittarin keräämän syke-, kadenssi- ym. datan analysointiin, mutta liian vaikeaselkoinen ja mutkikas yleispäiväkirjaksi. Tuskin käyttäisin Garmin Connectia lainkaan, ellei se tukisi päälajiani eli pyöräilyä niin hyvin. Uusimmissa mittariversioissa voi matkapuhelimen avulla välittää on-line dataa verkkopalveluun. Muuta matkapuhelinsovellusta ei Garminilla olekaan, koska sen ideologiassa päätelaite on mittari itse.


Endomondo on monikäyttöinen sovellus joka on yhteensopiva Garminin mittareiden kanssa, eli datan saa ladattua mittarista suoraan sovellukseen ilman GPX muunnosta. Sovellus on englanninkielinen ja ilmaisversiossa näytettävät mainokset tekevät käyttöliittymästä sekavahkon, mutta itselleen oleelliset ominaisuudet tottuu löytämään helposti. Endomondosta on myös Windows-puhelimessa hyvin toimiva sovellus, joka hyödyntää puhelimen GPS ominaisuuksia. Olenkin käyttänyt sovellusta esim. uusien hiihto- tai kävelyreittien mittaamiseen, rutiinilenkit kirjaan ylös jälkeenpäin. Olenkin käyttänyt Endomondoa yleispäiväkirjana, johon kirjaan tällä hetkellä kaikkien lajien liikkumiseni.

Sports Tracker perustuu matkapuhelimen mahdollisimman laajaan hyödyntämiseen, eli reitti- ja syketietojen tallentamisen lisäksi esim. harjoituksen aikana otetut valokuvat nivoutuvat saumattomasti osakso päiväkirjamerkintää. GPS-paikannus tuntuu Sports Trackerissä jostakin syystä epätarkemmalta kuin esimerkiksi Endomondossa. Käyttöliittymältään Sports Tracker on ylivoimaisesti näyttävin, mutta sovellus on myös raskas ja ajoittain hidas. Sykkeen mittaus ei edelleenkään tue Windows puhelimia, minkä vuoksi Sports Tracker on itselläni jäänyt taka-alalle.

Päiväkirjasovelluksia siis löytyy joka lähtöön. On niin yleispäiväkirjaa kuin tietyn päätelaitteen ominaisuuksien tai liikuntamuodon ympärille keskittyvää sovellusta. Edellä on esitelty näistä muutamia. Perusominaisuudet löytyvät kaikista vaihtoehdoista, kuten myös kytkennät sosiaaliseen mediaan. Kussakin sovelluksessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Niinpä en ole vielä löytänyt sitä oikeaa joka täyttäisi kaikki tarpeeni. Vaarana onkin että joudun jatkamaan monen sovelluksen loukussa