torstai 16. helmikuuta 2012

Kauhunhetkiä kotiportilla

Elettiin sydäntalvea. Tokaluokkalainen poikamme lähti normaalisti aamulla koulutaksilla kouluun, vaikka tunsikin itsensä hieman huonovointiseksi. Päätin varmuuden vuoksi jäädä kotiin etätöihin, jolloin pystyisin hakemaan pojan kesken päivän pois koulusta, jos hän sairastuisi. Pystyin hoitamaan päivän kokoukset ja muut työt yhtä hyvin etäyhteyksienkin takaa.

Päivä kului nopeasti pakertaessani tietokoneen kimpussa. Puhelinsoittoa koulusta ei kuulunut. Yhtäkkiä havahduin, että koululaista ei tullutkaan kotiin normaaliin aikaan; taksinhan piti tulla jo liki puoli tuntia sitten. Katsoin ulos yläkerran ikkunasta ja näin tumman mytyn tienposkessa. Sydän pomppasi kurkkuun kun tajusin, että poika makaa koulureppunsa kanssa lumihangessa.

Lähdin juoksemaan alakertaan. Samalla mielikuvitukseni alkoi tuottaa eri versioita tapahtumien kulusta ja kysymyksiä pulppusi mieleeni. Oliko hän sinnitellyt päivän sairaana ja tuupertunut kotimatkalla taksista kotiin? Kuinka kauan hän oli jo hangessa ollut? Paljonko on pakkasta? Kuinka nopeasti hypotermia iskee tai ihminen saa paleltumia? Onko kännykässäni tarpeeksi virtaa ambulanssin soittoon?

Muutamassa sekunnissa olin jo pihalla juoksemassa poikaa kohti ja huusin häntä nimeltä. Poika pomppasi istumaan ja vastasi rauhallisesti: ”ei mulla mitään hätää ole”.

Jännitys laukesi ja aloin vapista. Lysähdin maahan halaamaan poikaa. Silmäni kostuivat ilon kyyneleistä ja lopulta itkin vuolaasti ääneen toistaessani pojalle kuinka pelästyin hänen puolestaan ja kuinka häntä rakastan. Poika pyyteli anteeksi reaktioni nähdessään, vaikka ei tainnut itsekään vielä ymmärtää mistä oikein oli kyse. Hän kun oli jäänyt viattomasti ihailemaan talvista maisemaa ja katsonut parhaaksi nauttia sitä makuultaan. Hän oli ehtinyt olla siinä vain hetken. Taksi puolestaan oli myöhässä, kun oli joutunut ajamaan ylimääräisen lenkin poikkeuksellisen ajojärjestelyn vuoksi. Siinä kaikki.

Tapahtuma sai miettimään, kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille todella ovat. Arjen tuoksinassa ei tätä tule aina noteerattua, yleensä vasta jokin isompi tapahtuma tai elämänmuutos saa meidät ajattelemaan asiaa. Kertokaa siis lähimmäisillenne kuinka tärkeitä he ovat – toista tilaisuutta ei ehkä tule.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti